”Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta”, Tuula Karjalainen

Tove Janssonin (1914 – 2001) syntymästä on kulunut sata vuotta

Käy Muumilaaksoon... Muumit tunnetaan kaikkialla maailmassa. Ensimmäinen Muumi-hahmo syntyi kesäpaikan ulkohuussin seinälle 30-luvulla.”Tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa muumeja”, totesi Jansson sotatalvena 1939.

Muumit olivatkin aluksi pakoa sodan todellisuudesta ja Muumilaaksosta Jansson löysi piilopaikan. Muumit pursuavat toimintaa ja huumoria, mutta käsittelevät myös lapsen kasvua itsenäisyyteen, vapautta ja sodan traumoja.

Jansson oli myös taidemaalari, pilapiirtäjä ja kuvittaja. Taidemaalariksi hän mielsi itsensä silloinkin, kun Muumit olivat jo menestys. 50-luvulla Janssonista tuli kansainvälinen tähti ja rahahuolet poistuivat, kun sekä ”Taikurin hattu” että ”Kuinkas sitten kävikään” saivat varauksetonta ihailua ja huomiota. Mutta Muumeista tuli myös vapaalle sielulle riippakivi, kun Jansson sitoutui piirtämään joka päivä uuden sarjakuvan englantilaiselle lehdelle.

Muumien esikuvana oli Janssonin lapsuuden perhe. Muumi-kirjoista kymmenes, jonka Jansson kirjoitti äitinsä kuoltua, jäi myös viimeiseksi. ”Muumilaakson marraskuussa” hän päähenkilön Homssun Tuhdon kautta käsittelee vanhuutta ja suree äitinsä kuolemaa. Kun äitiä ei enää ollut, ei Muumilaakso voinut olla ennallaan.

”Muumimamman pitää tulla heti paikalla, minä en välitä kenestäkään muusta!...Minä haluan jonkun, joka ei pelkää mitään ja välittää toisista.” (Muumilaakson marraskuu)

Pauliina Rauhala, Taivaslaulu (romaani)

”Aurinkoaamu. Paljaille oksille talveksi unohtuneet koristeomenat kimaltavat ikkunan takana. Talitiaiset hyppäävät aamuvirkkuina lintulaudalle.” Keittiössä lapset syövät aamupuuroa ja kyselevät: äiti, mihin asti viemäri yltää?...äiti, syökö hammaspeikko pitsaa?...äiti...

Nuori pari, opiskelijat Vilja ja Aleksi menevät naimisiin ja ryhtyvät tekemään lapsia, kuten vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kuuluukin tehdä. Lapsia syntyy, kunnes neljän lapsen jälkeen, kaksosia odottaessaan, Vilja ei enää jaksa. Hän suunnittelee pakoa puristavasta yhteisöstä ja joutuu lopulta mieleisairaalaan.

Mitä silloin tapahtuu lapsille? Pystyykö saarnaajamiehen poika Aleksi ottamaan vastuun lapsista ja perheestä? Aleksi pohtii lestadiolaisuuden tilaa nimettömässä blogissaan netissä. Meneekö yhteisön maine aina yksilön kärsimyksen edelle? Tieto kirjoittajasta vuotaa julki ja niin saarnaajaisä kuin yhteisökin tuomitsevat hänet.

”Viljan silmänaluset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti joka vuosi, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin.” Lopulta Aleksi tekee tilanteessa henkilökohtaisen yhteisön sääntöjä ja arvoja uhmaavan ratkaisun. Hän ottaa vastuun perheestä ja lopulta Vilja pääsee mielisairaalasta.

Runollisella kielellä kirjoitettu kirja koskettaa syvältä. Välillä ajattelee, että tämä ei voi olla nykypäivää! Pohjanmaan lestadiolaisalueella kasvaneena tiedän, että se on monen perheen nykytodellisuutta.

Pauliina Rauhala näyttää omassa kirjassaan mallin, jolla yksilö voi yhteisössä toimia. Ja muuttaako mailmaa loppujen lopuksi vain tekniikka? Tässä tapauksessa se on internet ja sen suomat mahdollisuudet ”herrattomaan” yhteydenpitoon.